Taiteen opetuksen erityispiirteet

Usein taiteilijoiden kuullaan sanovan, että opetus taidekorkeakouluissa ei ole sama asia kuin tiedekorkeakoulujen opetus. Miten voidaan määritellä, mitä kaikkea on taidekorkeakoulujen pedagogiikka ja millä tavoin tämä pedagogiikka eroaa muiden alojen pedagogiikasta? Näihin kysymyksiin kykenevät parhaiten vastaaman he, jotka toimivat opettajina eri taidekorkeakouluissa.

Haasteellista taidekorkeakoulujen opettamistyössä ja on yhdistää monta erilaista roolia. Työssä on läsnä taiteilijuus, ammattipedagogiikka, ihmisyys ja joskus jopa terapeutin työ.

Teatterikorkeakoulussa ilmaisua näyttelijöille opettava Ville Sandqvist (Teak) määrittelee omaa pedagogista ajatteluaan näin:

”Korkeakoulussa opiskelija saa teknisiä ja taidollisia välineitä, joiden kautta taide saa ilmaisunsa.”

Hän ihmettelee yleisesti vallalla olevaa näkökulmaa, jonka mukaan taiteilijuus kumpuaa tunteen ja myyttisen alkuvoiman lähteestä, jonka vastavoimana on järjen ja tai tietoisuuden, teknisyyden tila. Hänen mielestään tämä on käsittämätön ajatus ja siihen perustuu teatterissa arvostettu maaninen, myyttinen osaaminen, jonka varjoon jää osaaminen ja välineiden haltuunotto.

”Hallitsematon tekniikka vähentää taiteilijan omaa ilmaisua ja vuorovaikutusta vastaanottajan kanssa.”

Omassa pedagogiikassaan hän pyrkii saattamaan opiskelijan itsensä äärelle, samalla pyrkien avaamaan opiskelijalle kanavan löytää itsestään ja elämästään niitä asioita, joita hän haluaa ammatissaan ja elämässään ilmaista.

”Pedagogilla on vastuu siitä, että opiskelija saa välineitä, joilla hän kykenee työskentelemään.”

Marjo Kuusela (Teak) pohtii missä vaiheessa oppilaan tulee irtaantua opettajastaan, sillä kunnon taiteilijan on irtauduttava. Opettajan vastuu on nähdä, missä vaiheessa oppilas vain imitoi opettajaansa.

”Tanssissa mestari-kisälli suhde toimii aika hyvin silloin, kun puhutaan tanssijasta, jonka on opittava taitoa ja tyyliä. Koreografien opetus on minun mielestäni aivan toisenlaista, koska koreografien lähtökohdat voivat olla ihan erilaiset. Yksi koreografi saattaa olla lähellä arkkitehtuuria, toinen musiikkia, kolmas lähtee kuvataiteista ja neljäs taas liikkeestä”

Hän näkeekin opettajan tärkeimmäksi tehtäväksi olevan, löytää ihmisen sisältä hänen kaltaisensa taiteilija ja yrittää rohkaista sitä, eikä siirtää omaa näkemystään.

Myös tanssija Susanna Vironmäki pohtii opettajan merkitystä tanssijaksi kehittymisessä.

”Opettajan mallilla on suuri merkitys tanssijalle. Opettajan olemus vaikuttaa tanssijaan niin paljon, että joskus alkaa jopa tuntua samalta kuin opettajasta. Jos opettajan omat rajat ovat tulleet vastaan, alkaa itsestäkin helposti tuntua siltä ettei pysty ylittämään itseään. Sama koskee myös harjoitusprosessia, jossa tanssija helposti toistaa harjoittajansa maneerit. Esimerkiksi venäläisessä balettitraditiossa nuorilla tanssijoilla on hyvin vähän omaa tilaa. Vanhat ballerinat opettavat roolien lisäksi nuorille myös roolien tulkintatavat. Äärimmäisissä tapauksissa isät opettavat omia poikiaan, joille kasvaa isänsä ryhti ja samat maneerit. Vaikutelma on kuin sama ihminen olisi syntynyt uudelleen.

Oopperan balettikoulussa opettajat olivat tarkkoja eikä mikä tahansa mennyt läpi, vaan siellä korjattiin koko ajan. Ammattilaisena arvostan opettajaa, joka seuraa ohjelmistoa, tanssijoiden tasoa ja kuntoa ja puskee tanssijan ylittämään itsensä. Opetustilanteessa ankaruuden rajat ovat henkilökohtaisia ja paljon riippuu siitä, kuinka herkkä on arvostelulle ja kuinka negatiivisesti sen kokee. Minä ajattelen, että aina on jotain korjattavaa.”

Henry Wuorila-Stenberg (KuvA) näkee opettajana olon olevan etuoikeutettua työtä, joka perustuu antamiseen ja henkiseen läsnäoloon. Hänestä opettaminen vaikuttaa automaattisesti siten, että minäkeskeisyys vähenee ja tajunta laajenee.

”Oma taiteellinen työ on erittäin itsekeskeistä, opetustyö on hyvä vastapaino sille kaikelle. Opiskelijalla tulisi olla yksi opettaja, joka on oma opettaja, jonka kanssa persoona kehittyy. On tärkeää, että taidekoulussa persoona kehittyy kokonaisvaltaisesti ja että persoona eheytyy. Tätä tulee kuitenkin täydentää vierailevien opettajien avulla. Oma opettaja ei voi hallita koko taiteen kenttää, minkä vuoksi vierailevan opettajan tuki on tärkeä.”

Kuvitus: Hanna KonolaMonitaiteellisuus ja -tieteellisyys yleistyy taidealoillakin, joten yhteistyö eri alojen välillä on välttämätöntä jopa pedagogiikassa. Toimivien yhteistyöverkostojen ja käytäntöjen syntyminen on toivottavaa, sillä innovatiivinen yhteistyö ja keskustelu eri alojen välillä johtaa usein parhaaseen tulokseen.

Eri taidekorkeakoulut ja osastot ovat hyvin erilaisia, joten voidaan perustellusti kysyä onko edes mahdollista puhua yleisesti taidealan korkeakoulupedagogiikasta? Ehkäpä kaikkia taidekouluja yhdistää jotkut tietyt periaatteet, mutta toistaiseksi näistä taidekorkeakoulupedagogiikan erityispiirteistä on tehty hyvin vähän tutkimusta. Aihe on kuitenkin ajankohtainen. Erityisesti kaksiportaisen tutkinnonuudistuksen myötä taidekorkeakouluissakin joudutaan pohtimaan tarkasti näitä erityispiirteitä: miten taiteen opetus eroaa tiedekorkeakoulujen opetuksesta ja miten taidekorkeakoulujen opetus eroaa ammattikorkeakoulujen opetuksesta? Alla on yksi esimerkinomainen luonnehdinta taiteen opetuksen erityispiirteistä, joka tuli esille aiheesta käydyssä keskustelussa Martti Raevaaran (Taik) kanssa:

”Taidekorkeakoulussa opetus on prosessinomaista, teoria linkittyy käytäntöön ja opiskelijan itse tekemään tuotokseen. Oppimisprosessissa opettaja ja opiskelija ovat vuorovaikutuksessa keskenään, vuorovaikutussuhde voi olla varsin herkkä, sillä mahdollinen kritiikki kohdistuu oppijan omiin, henkilökohtaisiin merkityksenantoihin ja tunteisiin.”

Kuvitus: Hanna Konola